Olen Maria Kuoksa, valokuvauksesta, luonnosta ja tarinoista kiinnostunut opiskelija. Taustaltani olen erityisopettaja ja toimintaterapeutti sekä tällä hetkellä yrittäjä AuHippu Oy:ssä. Tullessani syksyllä 2025 Kymenlaakson Opiston valokuvauksen perusteet -kurssille esittäydyin muistaakseni jotenkin näin: “Olen Maria, valokuvaaja ja autisti. Tavoitteeni on olla keväällä 2027 ammattikuvaajana Japanissa.” Tullessani minulla oli mukana painava ja vanha Canon, jota en vielä osannut käyttää enkä juurikaan tiennyt valokuvaamisesta mitään. Pelkäsin kuvattavana olemista ja itseni näkemistä kuvissa tai videoissa. Uudet tilanteet, ihmiset ja paikat ovat minulle haastavia. Olin hyvin epävarma, mutta tiesin, että valokuvaaminen on minun oma juttuni. Jostain syystä meidän valokuvauskurssin ihmisistä muodostui hyvin nopeasti itselleni turvallinen ryhmä, jossa sain keskittyä valokuvaukseen ja uppoutua innostaviin keskusteluihin. Tähän vaikutti paljon todella taitavan ja mahtavan opettajamme Kari Kuukan tapa kohdata jokainen meistä yksilönä, huomioida monenlaiset toiveemme ja antaa tilaa omaan kokeiluun ja oppimiseen sekä rohkaista tärkeisiin keskusteluihin. Ryhmämme koostui hyvin monen ikäisistä ja eri taustoista tulevista henkilöistä, ja osalla meistä oli jo todella paljon kokemusta kuvaamisesta. Meitä yhdisti vahva halu oppia lisää, ja uskallan väittää, että tämä kurssi oli meille jokaiselle tärkeä.
Itselleni syksyn valokuvauksen perusteet -kurssi ja keväällä videokuvauksen opinnot olivat todella merkitykselliset. Vielä syksyn studiokuvauksen opinnoissa säikähdin, kun selvisi, että olemme toisillemme malleina ja ymmärsin, että minusta otetaan kuvia, joita katsotaan ja pohditaan yhdessä. Tähän saakka olin pystynyt piiloutumaan kameralta, nyt se löysi minut. Ensimmäisiä kuvia itsestäni katsoessa itkin. Koulukiusattuna olen nähnyt itseni läskinä, telaketjuhampaisena ja sössöttävänä pottunokkana. Oli vaikea ymmärtää, miten muut näkivät minusta otetut kuvat toisin. Heille kuvista katsoi upea ja rohkea nainen, joka ei välittänyt kuvaajasta eikä katsojasta vaan oli vahvasti antaen muiden vain katsoa ihaillen. Keväällä otetuissa kuvissa myös minä näin tämän naisen. Itseni muiden silmin paljon sallivammin ja lempeämmin kuin koskaan aikaisemmin. Nyt julkaisen viikoittain sekä ottamiani kuvia että kuvia ja videoita itsestäni somekanavillani. Tätä en olisi mitenkään uskonut koskaan tekeväni vielä vuosi sitten. Olen nyt suunnittelemassa verkkokurssia neurokirjon teorioista ja laajemmin autismista. Tämä ei olisi vielä vuosi sitten ollut minulle mitenkään mahdollista.
Kuuluminen ryhmään yhtenä tärkeänä osana muita valo- ja videokuvauskurssilaisia, on minulle ollut vahvistava kokemus. Minun outoutta ja erilaisuutta ei koettukaan ärsyttävänä tai ryhmää kuormittavana. Omat havaintoni tai näkemykseni valokuvauksesta ja kuvaamisesta on otettu aidosti ja kiinnostuneina vastaan. On suuri ilo, että yhteys ryhmäläisten kanssa on säilynyt kurssien loppumisen jälkeen, ja näemme toisemme taas syksyllä Valokuvauksen workshop -kurssilla.
Valokuvaamisessa hienointa ei ole teknisesti hienojen kuvien tekeminen. Kuvien teknistä laatua tärkeämpää itselleni on se, että valokuvaus on mahdollistanut minulle paljon enemmän. Kamerasta on tullut minulle yhteyden mahdollistava väline, ja kuvaamisen avulla olen tavoittanut elämääni paljon uutta. Olen löytämässä kadoksissa ollutta yhteyttä luontoon, toisiin ihmisiin ja itseeni. Pystyn kameran kanssa kiipeämään korkeille kallioille tai menemään makrolinssilläni todella lähelle ötököitä. Pelkään näistä molempia! Nyt opettelen tarinoiden kertomista ja kohtaamisten dokumentointia, ihmisten kuvaamista kaduilla ja tapahtumissa. Autistina itselleni omien tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen on todella vaikeaa. Kuvaamisen ja valokuvieni kautta pystyn tunnistamaan, nimeämään ja kertomaan niin paljon enemmän.
Opiskelu valokuvaajaksi ja kokemukset Kymenlaakson Opiston kursseilla ovat mahdollistaneet myös valokuvaajien ja muiden taiteilijoiden yhteisöiden löytymisen kotiseudullani Keski-Suomessa ja somen kautta ympäri maailmaa. Olen rohkaistunut osallistumaan hienoon runoryhmään, ja rakenteilla on yhteisnäyttely muiden valokuvaajien ja runoilijoiden kanssa. Omien valokuvien näkeminen ensimmäistä kertaa valokuvataidenäyttelyssä on ollut uskomattoman hienoa. Oikeasti olen valokuvaaja, ja omanlainen käsialani kuvaajana on löytymässä ja vahvistumassa. Olen jo löytänyt valokuvaajakollegoita myös Japanista, eli valokuvaajana Japanissa keväällä 2027 ei enää ole utopistinen haave, vaan hyvin mahdollinen ja todellinen unelma. Kymenlaakson Opiston kurssit ovat minulle tie omien unelmien luo kauas sekä mahdollisuus löytää reitti lähemmäs itseäni!
